Sain tänään parhaalta ystävältäni aivosolun. Kiitos! Sellainen tuntuu olevankin hukassa, joten tarpeeseen tuli.

Tapan taas yhtä yövuoroa näiden betoniseinien sisällä, työmotivaatio lähentelee pyöreätä nollaa ja tällä hetkellä tärkein asia joka päässä pyörii on "pääsenkö lähtemään tarpeeksi ajoissa jotta ehdin kosmetologille kahdeksaksi?!". Nyt itseasiassa rupesi mietityttään oliko se kahdeksalta vai kymmeneltä... Asiahan ratkeaisi jos olisi joku jolle soittaa aamulla, mutta kun ei ole. Onneksi koti on matkan varrella, joten JOS ehdin lähtemään ajoissa, pitäisi ehtiä myös tarkistamaan asia. Miten niin hysteerinen?

Kuka helkkari on keksiny yövuorot? Yövuorot joita joutuu tekemään yksin! Sen kaverin on parempi olla eksymättä mun kotimatkalleni kun mä tos muutaman tunnin päästä pääsen tarpoon tonne hankeen. 11 tunnista mulla on tekemistä ehkä korkeintaan neljälle tunnille. Lopun ajasta istun perseelläni ja yritän keksiä jotai fiksua jolla pysyn tajuissani. Tietysti piristää käydä pakkasessa röökillä, mutta senkin tupakan poltat pelko perseessäs että NYT tulee hälytys ja pitää juosta. Rentouttavaa. Sit aamulla kun alkaa touhuilut, oot niin väsyny ja jumahtanu että kaikki vituttaa eikä mikään luonnistu saati kiinnosta. Kyyläät kelloo vaan kiilto silmissä et enää 43 minuuttia ja 37 sekunttia...

Mut hei tiiätteks mikä on näiden vuorojen kohokohta? Facebookin randomit yhteydenotot. Yövuorossa kun oot töissä, noin klo 02.30 jälkeen ihmiset joiden kanssa et oo välttämättä ollu VUOSIIN tekemisissä tai jutuissa, alkaa huuteleen chatissa (mikä vittu siinäkin on? Jos et ole halunnu keskustella mun kaa päivisin, miksi haluat tehdä niin nytkään?). Yleisin keskustelu menee näin:

-"MENE NUKKUUN!" (Kyllä, komento jonka jokainen yötyöläinen haluaa kuulla. Kiitos, tuletko jatkamaan tän vuoron loppuun että pääsen nukkuun, mielelläni menen!?)

En voi, oon töissä.

-"Onks yövuoro? (Ei, meillä aamuvuoro alkaa klo 02.00. MITÄPÄ VITTU LUULET?)

On.

-"Missä sä oot töissä?" (Rakas Rallepalle paskanaama joka et moikkaa mulle kun kävelet kadulla vastaan, mitä se sua kiinnostaa?)

No tääl kuurojen palvelukeskuksessa.

-"Osaaksä muka viittomakieltä?" (En, kommunikoin niiden kanssa maalaamalla kuvia otsaani.)

Osaan.

-"Aika siistii. Mut miks siel tarttee olla yöllä? Nehän on hiljasta väkee :D" (Miks palvelutalossa pitää olla yövalvoja ylipäänsä, oli kyse lapsesta, vanhuksesta, sairaasta? Koska jos asiakkaat olis terveitä eikä tarttis valvontaa tai ohjausta, ne asuis kotonaan!)

Tää on palvelukeskus. Eikä ne nyt sen hiljasempia ole kun kuulevatkaan, eihän ne mykkiä ole.

-"Ai ei vai?! :DD"

Tämän jälkeen yleensä keskustelu muuttuu yleiseksi paskanjauhannaksi, jossa ei keskustella mistään ja johon en yleensä jaksa edes kommentoida mitään.

Ensikseen (vai pitäskö sanoo toisekseen, onhan tää vasta toinen kerta kun kirjotan samaa postausta, kiitos työkone ja kaikki sen ihanat rajotukset ja varotukset?), kadehdittava toi mun postaustahti eikö?

Iso kiitos kaikille ensimmäisen postauksen 9 kommentoijalle (vaikka 2 teistä taisikin olla jotai superspam-botteja..), kiva kuulla että kiinnostaa, ehkäpä neiti näppärä sais aikaseks postailla useemmin ku puolen vuoden välein, miten ois?

Heti aluks pakko hehkuttaa, Natasha Bedingfield ja Soulmate. Jos et oo kuunnellu, kuuntele. Jos oot kuullu, oot varmasti mun kanssa samaa mieltä että siin kappaleessa on kiteytettynä sinkkunaisen sydämen perimmäinen kysymys. Tämähän tuli mieleeni ainoastaan siksi että (kerrankin!!) sain täältä bunkkerin seinien läpi kuulumaan Voicen, ja mölytoosa päätti ilahduttaa mun yövuoroani flashbackillä joka vei mut elämääni kolme vuotta aikasemmin. Jos mulla olis sillon ollu kyseinen kappale C-kasetilla, olisin todennäkösesti kuunnellu sen nauhan puhki. Ilmeisesti Voice on muutenkin päättänyt että tänä yönä eletään musiikin tarjoamissa muisteloissa.

Olen tällä hetkellä siis töissä ja täällä ei yleensä kuulu kuin ISKELMÄradio.. Ei sillä että olis mitään iskelmää vastaan, mutta kun kuuntelet viis yötä ulkomaalaisia iskelmiä tuolta 50 vuoden takaa, ei aamusin paljoo hymyilytä. (Eipä silläkään et huomenaamulla hymyilyttäis, kun painellaan piskin kanssa pakkaseen.) Nyt joka tapauksessa toimii Voice, ja se kiusaa ja ilahduttaa mua musa-fläsäreillä. Musiikki on aina ollu mulle tosi tärkee juttu, ja yhdistän biisejä muistoihin; ihmisiin, tapahtumiin, fiiliksiin ja ajatuksiin. Ennen kaikkea biisit yhdistyy ihmissuhteisiin. Esimerkiks jokaisen enemmän tai vähemmän vakavan parisuhteen muistan nimenomaan biisien avulla. Mitkä soi sillon baarissa siihen aikaan kun alettiin seurusteleen, mitkä oli sen toisen sillosia lempibiisejä, mitä mä ajattelin sillon kun istuin meidän vuokratun omakotitalon edustalla rappusilla, tuijotin ikkunasta ulos puskevaa lämmintä valoa kun olin just saapunu töistä kotipihaan, kello lähenee puoltayötä ja jäin vielä polttaan sen yhen tupakan ja soittimesta kuuluu Rihannan Unfaithful. Kuinka paljon mä sillon rakastin. On se jännä. Onneks biiseistä tulee myös hyviä ja rakkaita muistojakin mieleen. Uskallan väittää että kaikilla meillä on se yks biisi, jonka alkaessa soimaan tulee mieleen kesä, frendit, auringon tuoksu tukassa ja pisamat poskipäillä. Vapaus, ajattomuus ja tunne siitä kuinka maailma on avoinna just mulle. Sit on myös se biisi jonka tahtiin on tanssittu ittemme hikeen vaikka jalat on jo spagettia ja meikit valunu hien mukana rinnuksille tunteja sitten, mutta joka on vaan niin hyvä, "meidän biisi", että olis anteeksiantamaton teko jäädä istumaan sen soidessa.

Ei ne asiat aina siis huonostikkaan ole :D Mikä siinä muuten on että sydänsuruissaan ihminen turvautuu musiikkiin herkemmin kun sillon kun asiat on hyvin ja hienosti? Miks biisit useimmiten on mollivoittosia? Miksi ilosista asioista (kuten kukkaset, vaahtokarkit, pastellivärit ja mylittleponyt) ei tehdä biisejä? Tai sitten ne on niit ihania tekopirteitä renkutuksia kuten esim Valvomon Mikä kesä (jonka kuullessa (ja näköjään ajatellessakin) tulee mieleen samaisen vuokraomakotitalossa kanssa-asujan hikisenä, tuskasena, väsyneenä ja nälkäsenä kotiin saapuminen työkomennukselta RMJ:stä, ja toteamus "Soita mulle kerrankin se Mikä kesä ja mä tuun hulluks"?). Ehkä sitä pitäis alkaa omanelämänsä trubaduuriks ja alkaa kehitteleen positiivisia kappaleita joilla saa mielen pirteeks ja hupia arkisiin asioihin. Miltä kuulostais esimerkiks Oodi roskien viemiselle, Kaupassa kaksin käymisen riemu, tai superhitti Tänään meillä ei tapeltu kertaakaan? (Ja jotta tää positiivinen ajattelu olis mahdollisimman helppoa, Voice tarjoaa biisin keväältä jolloin rakastuin huomaamattani unelmieni mieheen, joka kohteli mua kun märkää, hikistä vasemman jalan villasukkaa ja heitti nurkkaan ottaen entisen "kyllä, olen päässyt hänestä yli" tyttöystävänsä takaisin, informoimatta mua asiasta. Jätti vaan kylmästi vastaamatta puheluihin, viesteihin tai fb-huhuiluihin. Tiedättehän te biisin, Lady Antabellum - I need you now.) Voi ny helvetin kuustoista.

Ilmeisesti mun ei anneta kirjottaa mitään järkevää postausta aiheesta, sillä toi loruloota puskee nyt sellasia kipaleita ulos, että ihan oikeesti ajatukset harhailee jonnekkin oikein kauas pois. Ehkäpä aamuyöstä alkaa soimaan PMMP:n kesäkaverit sun muut rallattelulaulut, ja jamittelen yksinäni täällä sementtiseinien keskellä. Tällä hetkellä ainoo positiivinen asia on että oon turvassa elämältä näiden seinien keskellä. Tapahtukoon ulkopuolella mitä tapahtuu, mä jään hengaileen Katy Perryn Hot'N'Coldin tahtiin (joka on peräänkuuluttamani duurissa kulkeva kappale, jei Katy!).

Truly, mä rakastan näiden postauksien tekemistä työkoneella.

KIRJOTIN TAAS PUOLITUNTIA POSTAUSTA 

JA TÄÄ MAAILMAN HUIPUIN TYÖKONE 

KUSI KOKO HOMMAN!

 

 

KIITTI <3

Blogin alottaminen on vaikeaa ja samalla tarkkaa puuhaa.

Mä olenkin sitä varten tehnyt runsaasti taustatyötä voidakseni kertoa että mulla ei ole mitään hajua siitä mitä tää blogi tulee lopunkaiken sisältään, mutta ajatus omasta blogista on hautunut muutaman kuukauden. En ole niinkään muotibloggaaja, vaikka pukeutuminen ja itseni kunnossa pitäminen tärkeitä mulle onkin. En ole juorubloggaaja, koska en tunne julkkiksia, sorry! Mä en osaa kokkaa tai leipoo, enkä mä kudo kun sukkia, joten köyhät olis nekin blogit.

Mun taiteen lajeja on ehkä sarkasmi ja ironisuus. En oikein tiiä miten muuten sitä kuvaisin. Joskus voisin ehkä postata tänne Facebookiin kirjottelemani brutaalit totuudet. Esimerkiks kun mä olen kipeenä, kuvittelen olevani tosi luova, ja jälki onkin sitten sen mukasta... Nautin elämälläni mässäilyllä, ehkä lähes yhtä paljon kuin muut ihmiset! Siks mulla onkin niin hauskaa aina.

Arvasitkos, että pääset tätä blogia lukemalla mässäilyorgioihin mukaan? Hienoa..